Laskuvarjoharrastajat ovat käyttäneet siipimäisiä liitovarjoja jo 80-luvulta alkaen. Sotilaskäytössä perinteinen pallokupu on edelleen paras väline muutamien satojen metrien korkeudessa tehtäviin joukkojen massapudotuksiin. Varusteiden tekniikka ei kuitenkaan ole juuri muuttunut 50 vuoteen. 2000-luvulle tultaessa asiaan havahduttiin ja useita laskuvarjojen kehitysprojekteja käynnistettiin eri maissa.
Vanha T-10 edusti sitä, mitä useimmat suomalaiset yhä pitävät laskuvarjona: puolipallomainen kupu, joka reunoilta lähtevät sen hyppääjään yhdistävät punokset. Moderni T-11:n laskuvarjo on lähinnä nelikulmainen laatikko, mutta senkin kantavat punokset ovat edelleen kiinni kuvun helmassa. Uusi muotoilu yhdistettynä suureen pinta-alaan pehmentää varjon avausnykäystä uloshypyn jälkeen, vähentää pystynopeutta laskeutumisessa ja mahdollistaa aiempaa suuremman kuorman kuljettamisen. Lisäksi perusteellisen koulutuksen tuottama, aiemminkin jo pieni loukkaantumisriski väheni merkittävästi. Uuden laskuvarjon rakenteen haittapuolena on paketin edeltäjäänsä suurempi paino, sillä kangasta on enemmän.
T-11 osoittautui maineensa veroiseksi. Ilmavoimien CASA C-295M -kuljetuskoneen sivuovesta tehtyjen uloshyppyjen jälkeen alokkaiden laskuvarjot aukesivat pakkolaukaisuhihnan vetäminä siistin rauhallisesti ilmavirtaan. Päivän usean konekuorman aikana T-11:n kantopunoksissa ilmeni vain pari kertaa exitin jälkeisiä kierteitä, jotka ovat aiemmin olleet tyypillinen T-10-kuvun ongelma. Kierteet eivät estä varjon toimintaa, mutta aiheuttavat hyppääjälle tarpeen avata ne, mikä vie aikaa kriittisillä hetkillä ennen maahan tuloa. Utin jääkärirykmentin varusmiesten laskeutumiset uusien T-11-varjojen varassa sujuivat tiistaiaamupäivän lähes tyynessä kelissä miltei näytöstyyliin. Tänään alokkaat saivat hyppytoiminnan jälkeen myös painaa ensi kertaa päähänsä perinteiset punabaretit. Viikonloppuna on edessä uusien laskuvarjojääkärien sotilasvala. T.T.
|
|||